Ensimmäiset metrit mennään aina vauhdilla, ihan sama mihin ilmansuuntaan. Nuuh nuuh.
Nuuh nuuh, lähestymme tietyömaata.
Nuuh nuuh, joen rannalla.
Nuuh nuuh, koulun lähellä.Meille on Terapeutin kanssa kehkeytymässä uusi harrastus: pimeän ajan kävely tuntemattomilla alueilla. Tämän mahdollistaa Jälkikasvun harrastus lähikaupungissa, minne olemme lupautuneet hänet kuskaamaan näin mopokauden lähestyessä loppuaan. Tänään oli ensimmäinen ilta.
Auto jätettiin koulun pihaan. Jälkikasvu meni joogaamaan ja niin meille jäi puolitoista tuntia aikaa kävellä ympäristössä. Mäyris oli varustettu heijastinliivillä ja valjailla, joissa on heijastinnauhat. Itse olin köyttänyt koipieni ympärille heijastinnauhaa, samoin käsivarteen. Ilmeisesti kaupunkilaiset luottavat katuvalojen valaisuvoimaan, koska kaikki muut tuntuivat lenkkeilevän mustissa verkkareissa tai sinkoilevan mustissa vaatteissa pyörällä ilman valoja. Siinä alkoi kaksi maalaista tosissaan olla hätää kärsimässä kun ei noita meinannut millään erottaa tuolta pimeydestä. Toivoin vain, että meidän heijastimemme auttaisivat pyöräilijöitä olemaan ajamatta kummankaan yli.
Vaikeusastetta lisäsivät myös tietyöt ja kinttupolku, jolla olisi pitänyt mahtua menemään kävelijät ja pyöräilijät. No, onneksi selvitimme sen, vaikka Terapeutti jämähti eräälle sillantapaiselle tassut levällään, eikä hievahtanut mihinkään. Jouduin toimimaan nostokurkena, sillä pyöräliikenne oli todella vilkasta. Tietyön jälkeen pääsimme väljemmille vesille ja kävelykin oli jo mukavaa. Tosin en kyllä nähnyt, mihin Terapeutti nenänsä työnsi, paljon tuntui nuuhkittavaa riittävän.
Eksyimme vielä eräällä asutusalueelle. Jotenkin tuntui, että olemme aivan kuin suurkaupungin sykkeessä, autoja ja mopoja huristeli ohitse, ambulanssi ulvoi, koirat haukkuivat ja lapset mekastivat pihoilla. Terapeutti oli äänistä lievässä kulttuurishokissa ja kulki vierelläni ja tökki välillä kuonolla pohkeeseen. Mehän olemme tottuneet täällä melkein maalla, että pimeän laskeutumisen jälkeen ei kuulu kuin hiiren hyppelyä mäyräkoiran korviin, silloin tällöin satunnainen auto saattaa ajaa ohi ja kettu haukahdella. Ehkä noihin kaupungin katuvaloihinkin taas tottuu talven aikana! Katuvaloista huolimatta näytimme varmaan siltä kuin sokea olisi taluttanut sokeaa, välillä pyörittiin akselimme ympärillä hyvinkin moneen kertaan, meinattiin nimittäin oikeasti eksyä asuinalueella ja takaisin olikin tultava omia jälkiä seuraten.
Kakkapussin pudotin vanhan rippikirkkoni roskikseen. Seudulla on siis kaksi vanhaa kiintopistettä: vanha opinahjoni alakouluajoilta ja vähitellen ränsistyvä rippikirkkoni. Muu seutu onkin sitten kokenut sellaisia mullistuksia, että eiköhän siinä riitä tutkittavaa muutamaksikin lenkki-illaksi!
Auto jätettiin koulun pihaan. Jälkikasvu meni joogaamaan ja niin meille jäi puolitoista tuntia aikaa kävellä ympäristössä. Mäyris oli varustettu heijastinliivillä ja valjailla, joissa on heijastinnauhat. Itse olin köyttänyt koipieni ympärille heijastinnauhaa, samoin käsivarteen. Ilmeisesti kaupunkilaiset luottavat katuvalojen valaisuvoimaan, koska kaikki muut tuntuivat lenkkeilevän mustissa verkkareissa tai sinkoilevan mustissa vaatteissa pyörällä ilman valoja. Siinä alkoi kaksi maalaista tosissaan olla hätää kärsimässä kun ei noita meinannut millään erottaa tuolta pimeydestä. Toivoin vain, että meidän heijastimemme auttaisivat pyöräilijöitä olemaan ajamatta kummankaan yli.
Vaikeusastetta lisäsivät myös tietyöt ja kinttupolku, jolla olisi pitänyt mahtua menemään kävelijät ja pyöräilijät. No, onneksi selvitimme sen, vaikka Terapeutti jämähti eräälle sillantapaiselle tassut levällään, eikä hievahtanut mihinkään. Jouduin toimimaan nostokurkena, sillä pyöräliikenne oli todella vilkasta. Tietyön jälkeen pääsimme väljemmille vesille ja kävelykin oli jo mukavaa. Tosin en kyllä nähnyt, mihin Terapeutti nenänsä työnsi, paljon tuntui nuuhkittavaa riittävän.
Eksyimme vielä eräällä asutusalueelle. Jotenkin tuntui, että olemme aivan kuin suurkaupungin sykkeessä, autoja ja mopoja huristeli ohitse, ambulanssi ulvoi, koirat haukkuivat ja lapset mekastivat pihoilla. Terapeutti oli äänistä lievässä kulttuurishokissa ja kulki vierelläni ja tökki välillä kuonolla pohkeeseen. Mehän olemme tottuneet täällä melkein maalla, että pimeän laskeutumisen jälkeen ei kuulu kuin hiiren hyppelyä mäyräkoiran korviin, silloin tällöin satunnainen auto saattaa ajaa ohi ja kettu haukahdella. Ehkä noihin kaupungin katuvaloihinkin taas tottuu talven aikana! Katuvaloista huolimatta näytimme varmaan siltä kuin sokea olisi taluttanut sokeaa, välillä pyörittiin akselimme ympärillä hyvinkin moneen kertaan, meinattiin nimittäin oikeasti eksyä asuinalueella ja takaisin olikin tultava omia jälkiä seuraten.
Kakkapussin pudotin vanhan rippikirkkoni roskikseen. Seudulla on siis kaksi vanhaa kiintopistettä: vanha opinahjoni alakouluajoilta ja vähitellen ränsistyvä rippikirkkoni. Muu seutu onkin sitten kokenut sellaisia mullistuksia, että eiköhän siinä riitä tutkittavaa muutamaksikin lenkki-illaksi!
3 kommenttia:
Meitsi jo luuli, että teillä on noin hianosti valaisut lähitienoot.Meiltä kun on lähimmille katuvaloille matkaa reilut kaksi kilometriä ja nekin valot sitten vaan siinä risteyksessä. Arvaas, että täälläkin on muutoin pimeää.Saa taas kohta kaivaa otsalampun esiin.Yritän kyllä tehdä sen pisimmän lenkin aina päivällä kun tuo illalla taapertaminen on miehen hommaa mun tasapainon takia. En muutoin ole koskaan kuullut ketun haukkuvan vaikka täälläkin niitä aina välillä näkee. Kaurisurokset haukahtelevat hassusti kanssa.Vähän kuin koirat.Siellä teilläpäin sitten ehkä ei ole kauriita.En kyllä tiedä kuinka itään ja pohjoiseen ne ovat levinneet. Taitavat olla enämpi näitä etelän asukkeja. Minunkin jälkikasvu on alkanut joogaata ja tykkää siitä astangajoogasta kovasti. Terveiset teille kaikille toivottaa M-L ja Ossi
Kyllä onkin Terapeutilla hyvä liivi! Saisivat kaikkialla käyttää enemmän heijastimia, niin ihmiset kuin eläimetkin.
Marja-Leena: Kun illalla käytän Terapeutin pissalla, ei lähitienoolla saata kajastaa kuin meidän oma ulkovalo oven päällä. On säkkipimeetä. Ja juuri niihin aikoihin saattaa kuulla ketun haukuntaa. Yleensä kyllä talvisaikaan. Ai niin, se samainen repolainen marssii joka talvi pihan poikki, tulee metsästä ja menee metsään. Koskaan en oo nähny.
Kauriita on maakunnassa jonkun verran, mutta toki vähemmän kuin etelässä. Kerran ollaan kauris nähty ihan livenä entisellä asuinpaikallamme, ja siitäkin on aikaa jo...17 vuotta! Että ei kovin hirveästi ole.
Marjaana: Löysin tuon liivin sattumalta jostain heräteostoskaupasta, ostin ihan silmämääräisesti. Vähän se ehkä liian iso on, mutta pysyy paikallaan valjaiden avulla. Pääasia on tietysti, että koira näkyy!
Lähetä kommentti