Kunpa pilvet karkaisivat kauas

Hip hei, lumet sulivat ja taas voi pötkötellä jäniksenpapanoissa ja mikä parasta, syödä ne jälkiruuaksi!

Oikeasti viikko oli sateinen, kurainen ja sukellus pimeyden ytimeen. Valon pilkahdus tavattiin eräänä päivänä karkeakarvaisen kääpiömäyräkoiran ruumiillistumana, pieni herra sattui vastaan kylätiellämme, ja oi voi sitä onnea, kun koirien silmät ovat kerrankin samalla korkeudella! Harmi, kun saman kokoiset leikkikaverit ovat niin vähissä.

Koska pilvet ovat roikkuneet puiden latvojen tasalla, on Terapeutinkin aamut venyneet herkästi iltapäivään kotisohvan uumenissa. Luulin, ettei mitkään luonnonvoimat estä sitä liikkumasta tuhatta ja sataa, mutta kyllä marraskuu näköjään vauhtia hiljentää. Piristäviä asioita tällä viikolla olivatkin:
- Herra kääpiömäyräkoira
- Ukki & Mummi
- edellisten koira
- kissaralli sisällä
- autolla ajelu postille
- pieni herkkuhetki

Ei siis mitään dramaattista.

Terapeutti kohtaa mini-ihmisiä

Huomasin juuri, että meiltähän löytyy pihalta kaikki ainekset joulukuvaelmaan: on kuusi, poro ja pieni karkeakarvainen tonttu etsimässä koirakaverin piilottamaa lahjaluukätköä...

Lähestyvästä vuosijuhlasta tulikin mieleen kiltit (?) pienet piltit, joita naapureissa riittää ja joita kohtaan Terapeutti ei tunne empatiaa eikä sympatiaa, vaan suurta epäluuloa. Ensimmäisen karmaisevan hetken lapsimaailmaan Terapeutti otti oman veljenpoikani kautta. Terapeutti oli 9 viikkoa vanha, pikku ihminen juuri 1 v. täyttänyt. Kun tälläinen vaappuva, ihmeellistä älämölöä pitävä mini-ihminen astuu ovesta sisälle, ei Terapeutti uskaltanut kuin kurkkia uunin takaa, mikä se on. Lähempää kontaktia ei tehty, koska pikku ihmistä kiinnosti vain stereoitten volyyminappi, jonka hän heti ovelta bongasi.

Jatkossakaan Terapeutti ei uskaltanut mennä pikku ihmisen lähelle, vaikka molemmille ikää kertyi, ja älämölökin oli muuttunut jo ymmärrettäviksi sanoiksi. Muutaman kerran sattui niin, että vierailulle tulleet vanhemmat pojat kävivät lähestyvän mäyräkoiran eteen kontalleen ja jostakin syystä pistivät sormet haralleen koiran naaman eteen. Elehän on todella uhkaava, ja mäyräkoira perääntyikin oitis ja jouduin puuttumaan asiaan. No turha enää yrittääkkään lahjoa makupaloilla, joita koira ei hämmennyksissään edes huomannut.

Kun tähän sitten vielä lisätään naapurustossa asuvat lapset, jotka lähestyvät koiraa juosten ja huutaen, niin eipähän siinä lapsikammoon muuta tarvitakkaan. Tässä kohtaa täytyy tarkentaa, että kyse on alle kouluikäisistä lapsista, joilla ei ole omaa koiraa eikä siis ole mitään kotoa opittua käsitystä siitä, miten eläimiä yleensäkkään lähestytään. Terapeutti on tässä lapsikammovaiheessa huono harjoituskappale, koko kesä menikin sitten lapsia haukkumalla. Loppukesästä kun muutamat pikkupojat olivat jo kyllästyneet kiinnittämään mitään huomiota meihin, niin ohituksetkin sujuivat yllättävän hiljaa. Myös koiran huomion kiinnittäminen pelastavaan kuivattuun lihaan alkoi tehota, tosin vasta loppukesästä sekin. Nythän kylätiellä saakin kulkea ihan rauhassa, kun pienet pirpanat ovat päikkärissä päivisin. No ensi kesä näyttää, onko kasvua tapahtunut puolin ja toisin.

Pikku ihmisen lähelle Terapeutti uskaltaa jo ohimennen mennä, nuuhkaistakkin, koska pikkumies ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Ikää on jo 3 vuotta ja omat koirat talossa pitävät huolen siitä, että kissat kiinnostavat enemmän.

Näin ne ovat erilaisia nämä koiratkin. Itse olen tämän koiran kanssa sillä linjalla, että väkisin lapsiin totuttaminen on sille liian stressaavaa. Ehkä kannattaisikin kääntää asia toisin päin, totuttaa lapsia koiriin? Onnellinen on se tilanne, jos näin käy. Joskus oli lukevinani jostain, ettei mäyräkoira ole mikään pikkulapsiperheen koirarotu, ehkä siinä jotain perää sitten on. Itse olen vähän hämmennyksissä, koska ne kaksi aiempaa mäykkyä ovat olleet erittäin lapsirakkaita ja yltiösosiaalisia luonteiltaan, että mitäs tämän kanssa nyt tekis. Oppia ikä kaikki ja haasteita riittää. Ja koska itse olen luonteeltani vähän semmonen suurpiirteinen, niin en voi kyllä koiraltakaan vaatia ihan kaikkea, eletään omassa pihassa tämmöstä lande-pönde meininkiä, vaikka kylätien toiselle puolelle kohoaakin uutta taloa ja sivilisaatio lähestyy uhkaavasti.

Jaaha, Isäntä tuli lahjomaan salmiakkikarkeilla, täytyy vissiin palata maan pinnalle näistä karkeakarvaisista ajatuksista. Hei vaan lumillekkin, näkyvät katoavan kaatosateeseen!

Katse

Valloittavinta mäyräkoirassa on katseet, joita se tehokkaasti käyttää ihmiseen, saadakseen sen toimimaan haluamallaan tavalla. Terapeutti on käyttänyt tuijotusmenetelmää menestyksekkäästi ainakin allekirjoittaneeseen. Usein kesken työpäivän tunnen niskaani porautuvan mäyräkoiran tuijotuksen, ja silloin minun on ihan pakko kääntyä ja kysyä: "No, mitä, ai päivälenkin aika vai?"

Joskus olen tietoisesti yrittänyt olla tuntematta katsetta, mutta ei se koskaan ole onnistunut. Mäyräkoiran katse voittaa aina ihmisen tahdon. Tai ainakin tämän ihmisen.

Kerran kesällä Isäntä, minä ja Terapeutti lähdimme etsimään joen varrella olevaa retkeilykalliota, sinne ei ole mitään polkua, vaan se on löydettävä vähän vahingossa. Rämmimme toista tuntia satumaisessa kuusimetsässä, sitten kallioisessa mäntymetsässä ja ylitimmepä pienen suonkin, kun kallio vihdoin osui kohdallemme. Terapeutti kävi uimassa, ja lähdimme rämpimään takaisin kotia kohden joen rantaa pitkin. Mitäs mitäs, siellähän oli metsä täynnä mustikoita! Menimme kotiin, Isäntä lämmitti saunan ja kun olin saunonut, päätin lähteä vielä hakemaan satsin niitä mustikoita. Terapeutti luonnollisesti huomasi, että nyt tämä ei mene käsikirjoituksen mukaan, sehän joutuu jäämään kotiin!

Siitä hetkestä asti se istui ikkunan ääressä (sohvan selkänojalla) odottamassa paluutani. Kun sitten tulin mustikkasankon kanssa kotiin, se tyrmistyneenä totesi minun olleen metsässä! Ilman mäyräkoiraa! Koko loppuillan se vain istui ja tuijotti minua tummanpuhuvilla silmillään, päivällinen rämpiminen painoi jo silmäluomia, mutta nukkua ei voinut, jos ihminen taas karkaa. Se nuokkui Isännän sylissä istualtaan, puoliunessa huojuen Terapeutti tiiraili luppasevien silmäluomiensa rakosista minua, niin että aloimme jo huolestua, onko se sairas.

Sinä iltana nukkumisen poikkeusjärjestelyt astuivat voimaan. Siihen saakka kissat ja Terapeutti olivat nukkuneet alakerrassa, mutta nyt mäyräkoira oli ihan pakko kantaa yläkertaan ja sen nukkuma"soikko" sänkymme viereen. Niin suruissaan se oli, kun hylkäsin sen kotiin mustikkamatkan ajaksi.

Nyt syksyllä se on taas nukkunut kissojen kanssa, mutta eilen illalla se selitti niin kovasti, ettei missään tapauksessa halunnut koisia noiden tyhmien kattien kanssa, että punkka oli raahattava yläkertaan. Se kokeili hetken vieressämme loikoilua, mutta totesi sitten oman punkan olevan paljon parempi. Se nukkuu tasan niin kauan kuin minäkin, tai oikeastaan nukkuisi vielä pidempään, ellen herättäisi sitä aamulehden hakuun.

Merkillisintä näissä episodeissa on se, ettei Terapeutti ole koskaan kärsinyt mistään eroahdistuksesta, ei edes pienenä pentuna. Kun läksimme kauppaan, se pötkähti omalle paikalleen nukkumaan, ja niin se tekee vieläkin. Jotenkin se tietää, milloin sitä ei oteta mukaan, ja se tyytyy siihen. Joskus otamme sen huvin vuoksi ajelulle lähikauppaan. Silloin se itkee juuri niin kauan kuin näkee meidät, mutta kun astumme kaupan ovesta sisälle, itkeminen lakkaa ja se käy kerälle nukkumaan. Auton oven rapsahdus herättää sen sitten tanssimaan discotanssia takapenkillä. Ensimmäisellä kauppareissulla ollessaan Terapeutti yritti nähdä minne menen, sillä seurauksella, että se nojasi auton rattiin ja painoi etutassuillaan "torvea" (tööttöä?) vai mikä se nyt on, niin että kaupan sisällä olevat mummot kääntyivät katsomaan, mitä pihalla oikein tapahtuu. Minä siinä sitten selittelen, että meidän koiranpentu se vaan on ekaa kertaa yksin autossa...

Korvia myöten lumessa

Tällaisena valkeni mäyräkoiran aamu tänään. Lunta oli kirjaimellisesti korvia myöten, koska ne lepäsivät vaakatasossa hangen pinnalla, kun mäyräkoiraterapeuttimme siinä urheasti polkua tallasi.

Se on ollut hieman mietteliäs lumen suhteen, ollakko kivaa vai eikö olla. Sisälle tullessa taapertaa suoraan suihkun alle, jossa sulattelen lumipaakut lämpimällä vedellä. Sitten se käpertyy kissan nukkumapaikalle vanhaan pyykkikoriin, ja nukkua tuhisee hiljaa ja koko maailma tuntuu hiljaiselta, kun lumi vaimentaa äänet.

Hiirenjälkiä lumessa

Tämä ei ole unta, vaan lunta, jota meillekkin sitten viime yönä saatiin. Terapeutti testaili sitä päivän mittaan, joo kiva juosta, mutta märkää se vielä on ja tekee lopulta juoksemisen hankalaksi ylimääräisten kainaloon kertyvien lumipaakkujen vuoksi. Hmm, sanoo ihminen, kun pesee myyränkoloissa hiekan ja märän lumen sekamelskassa temmeltänyttä mäyristä.

Oho, se onkin sitten jo marraskuu ja sitäkin jo viikko eletty. Mäyräkoira vietti rauhallisen viikon lähinnä pötkötellen milloin missäkin, höystettynä päivittäisillä vakiolenkeillä. Viikko on ollut rauhallinen myös ruokakuppipuolella, kissanruuat kyllä kelpaisi, mutta omat ruuat on "hohhoijjaa, taas koiranruokaa" -huokailua.

Koska meidän aiemmat koirat ovat olleet ruuan ahmimisen valioluokkaa, yllätti tämä Terapautin välinpitämättömyys ruoka-aikoja kohtaan meidät täysin. Nyt, kahden ja puolen vuoden aikana se on saanut meidät kasvatettua niin hyvin, että suhtaudumme asiaan rauhallisesti. Emme paasaa Afrikan nälkää näkevistä koiraparoista, mitä nyt Isäntä silloin tällöin viljelee suosikkilausettaan: "Kyllä nyt Saara-täti pyörii haudassaan, kun tuon näkee", kun mäyräkoira ohittaa ruokakupin vilkaisemattakaan siihen.

Siis, Terapeutti syö, kun sillä on nälkä. Yksinkertaista. Imurointipäivänä kyllä huomaa, ettei ole koirakulinaristia talossa, leivänmurut ovat siellä, minne ne ovat pudonneetkin. Joskushan meilläkin lattiat melkein kiilsivät, kiitos syöpöhkön Saara-tädin. Siihen tottui niin, että anoppilassa tyynesti jätimme kaiken lattialle lentäneen myös sinne, koska kotona ruokapöydän alus oli huushollimme puhtain paikka, unohtaen, ettei kätevä mäyräkoiraimuri ollutkaan mukana. Jälkikasvu oli myös iässä, jolloin ruokaa meni enemmän lattialle kuin suuhun, joten siivokin oli sen mukaista. Silloin Saara-täti olikin pulskimmillaan...