Katse

Valloittavinta mäyräkoirassa on katseet, joita se tehokkaasti käyttää ihmiseen, saadakseen sen toimimaan haluamallaan tavalla. Terapeutti on käyttänyt tuijotusmenetelmää menestyksekkäästi ainakin allekirjoittaneeseen. Usein kesken työpäivän tunnen niskaani porautuvan mäyräkoiran tuijotuksen, ja silloin minun on ihan pakko kääntyä ja kysyä: "No, mitä, ai päivälenkin aika vai?"

Joskus olen tietoisesti yrittänyt olla tuntematta katsetta, mutta ei se koskaan ole onnistunut. Mäyräkoiran katse voittaa aina ihmisen tahdon. Tai ainakin tämän ihmisen.

Kerran kesällä Isäntä, minä ja Terapeutti lähdimme etsimään joen varrella olevaa retkeilykalliota, sinne ei ole mitään polkua, vaan se on löydettävä vähän vahingossa. Rämmimme toista tuntia satumaisessa kuusimetsässä, sitten kallioisessa mäntymetsässä ja ylitimmepä pienen suonkin, kun kallio vihdoin osui kohdallemme. Terapeutti kävi uimassa, ja lähdimme rämpimään takaisin kotia kohden joen rantaa pitkin. Mitäs mitäs, siellähän oli metsä täynnä mustikoita! Menimme kotiin, Isäntä lämmitti saunan ja kun olin saunonut, päätin lähteä vielä hakemaan satsin niitä mustikoita. Terapeutti luonnollisesti huomasi, että nyt tämä ei mene käsikirjoituksen mukaan, sehän joutuu jäämään kotiin!

Siitä hetkestä asti se istui ikkunan ääressä (sohvan selkänojalla) odottamassa paluutani. Kun sitten tulin mustikkasankon kanssa kotiin, se tyrmistyneenä totesi minun olleen metsässä! Ilman mäyräkoiraa! Koko loppuillan se vain istui ja tuijotti minua tummanpuhuvilla silmillään, päivällinen rämpiminen painoi jo silmäluomia, mutta nukkua ei voinut, jos ihminen taas karkaa. Se nuokkui Isännän sylissä istualtaan, puoliunessa huojuen Terapeutti tiiraili luppasevien silmäluomiensa rakosista minua, niin että aloimme jo huolestua, onko se sairas.

Sinä iltana nukkumisen poikkeusjärjestelyt astuivat voimaan. Siihen saakka kissat ja Terapeutti olivat nukkuneet alakerrassa, mutta nyt mäyräkoira oli ihan pakko kantaa yläkertaan ja sen nukkuma"soikko" sänkymme viereen. Niin suruissaan se oli, kun hylkäsin sen kotiin mustikkamatkan ajaksi.

Nyt syksyllä se on taas nukkunut kissojen kanssa, mutta eilen illalla se selitti niin kovasti, ettei missään tapauksessa halunnut koisia noiden tyhmien kattien kanssa, että punkka oli raahattava yläkertaan. Se kokeili hetken vieressämme loikoilua, mutta totesi sitten oman punkan olevan paljon parempi. Se nukkuu tasan niin kauan kuin minäkin, tai oikeastaan nukkuisi vielä pidempään, ellen herättäisi sitä aamulehden hakuun.

Merkillisintä näissä episodeissa on se, ettei Terapeutti ole koskaan kärsinyt mistään eroahdistuksesta, ei edes pienenä pentuna. Kun läksimme kauppaan, se pötkähti omalle paikalleen nukkumaan, ja niin se tekee vieläkin. Jotenkin se tietää, milloin sitä ei oteta mukaan, ja se tyytyy siihen. Joskus otamme sen huvin vuoksi ajelulle lähikauppaan. Silloin se itkee juuri niin kauan kuin näkee meidät, mutta kun astumme kaupan ovesta sisälle, itkeminen lakkaa ja se käy kerälle nukkumaan. Auton oven rapsahdus herättää sen sitten tanssimaan discotanssia takapenkillä. Ensimmäisellä kauppareissulla ollessaan Terapeutti yritti nähdä minne menen, sillä seurauksella, että se nojasi auton rattiin ja painoi etutassuillaan "torvea" (tööttöä?) vai mikä se nyt on, niin että kaupan sisällä olevat mummot kääntyivät katsomaan, mitä pihalla oikein tapahtuu. Minä siinä sitten selittelen, että meidän koiranpentu se vaan on ekaa kertaa yksin autossa...