Ystävyyttä yli leivänmurujen

Tässäpä vielä yksi räpsäys vanhasta albumista. Kuvat ovat v. 2004 kun Saara on 11-vuotias. Vanhoilla päivillään Tantta-niminen kanarouva tapasi astella sisälle keittiöön tarkistamaan leivänmurujen määrän lattialla. Saara avusti tutkimuksissa mielellään, ja epäilemättä putsasi pöydän kanarouvan nokan edestä.

Siihen aikaan meillä oli kesäisin ovet avoinna ulos saakka, koska silloiset koiramme harvemmin lähtivät pihasta mihinkään. Silloin tällöin tämä Saara kyllä teki pistokokeita lähimpään naapuriin kissanruuan perässä, mutta kaikki metsänelävät saivat olla ihan rauhassa. Vanhemmiten se jäikin mielummin talon portaille istumaan kun muu porukka meni metsään.

Tänä päivänä tuntuu merkilliseltä, että meillä on ollut kaksi kappaletta mäyräkoiria, joita pystyi pitämään irti pihassa. Voiko olla edes mahdollista, että joskus muinoin odotin ovenraossa, että koirat käyvät ihan itse iltapissalla ja tulevat sitten takaisin sisälle?

Nythän Terapeutin kanssa tilanne on aivan toinen, illalla turataan päälle ja hihnan kanssa käydään pimeässä läpi ensin jänisten ja oravien jäljet, mahdolliset hiirten hyppäykset ja kissojen kulkureitit ja vasta sitten on iltapissan lorauttelut. Hihna varmistaa sen, että ei tarvitse juosta pimeässä kilometrikaupalla koiran perässä, vaan näkee vielä kympin uutisten loppukevennyksenkin.

Jaa. Emmie kyllä tätä rotua muuhun vaihtais!

Vanha valokuvakansio

1991 Alma

Jonain viikonloppuna, sama vuosi

Ja taas siinä sohvalla...

1993: Saara, Alma ja Niilo-kissamme.

Tällaisia kuvia ei nykyisin saa, sillä Terapeutti tulee kainaloon vain poikkeustapauksissa, muttei koskaan nukkumaan. Se haluaa nukkua aina jalkopäässä, raavas metsäkoira kun on. Eikä missään tapauksessa kissojen viereen! Ja harvassa on hetket kun sohvalla yleensäkkään tulee rötköteltyä, mites se onkin mennyt tällaiseksi...tarttee varmaan palautella noita nuoruusvuosia taas mieleen. Että eikun leppoisaa viikonloppua mäyräkoirat ja ihmiset!

Yksi kiusaus kerrallaan

Ennustettavissa suurta draamankaarta aamukahvia juodessa: oravat ovat palanneet mäyräkoiran näköpiiriin. Terapeutti odottikin niitä uskollisesti koko viime talven, jolloin niistä ei näkynyt vilaustakaan.

Viikon verran on yksi rohkea orava käynyt lintulaudan alla ja sitä on mäyräkoira seurannut joka aamu samalla lihaksiaan lämmitellen. Tärinän voimakkuus on suoraan verrannollinen oravan ja mäyräkoiran kuonon väliseen metrimäärään. Tänään oravia oli kuitenkin kaksi, mikä oli varsinainen tyrmäys mäyräkoiralle. Hetken tuijotettuaan se käänsi niille selkänsä (!), eikä enää pystynyt katsomaan niihin päinkään. Mitä mitä! se tuntui hokevan itsekseen ja näkyi että se oli pakahtua jännityksestä. Melkein pystyin näkemään kuinka se mielessään ajoi nähtä kahta herkkupalaa takaa.

Ja koska viisaat koiranomistajat opettavat koiransa seisomaan näyttelypöydällä eikä suinkaan istumaan ruokapöydällä, niin en sitten ilkeä laittaa kokokuvaa koirasta tekemässä tätä jälkimmäistä, miten tuohon pöydälle kertyykin noin paljon roinaa mäyräkoiran lisäksi?

Onneksi siilit nukkuvat jo.

Kello 13

Joskus sitä huomaa päivän menneen aivan eri tavalla kuin on edellisenä iltana suunnitellut. Tai...olinko lainkaan suunnitellut muuta kuin olevani noin viidessä paikassa yhtäaikaa? No, onneksi määrätietoinen mäyräkoira päätti kello 13, että nyt on hänen vuoronsa ja lenkillehän sitä oli lähdettävä. Suunnitelmat seis ja rukkaset naulaan.

Pimeä tulee niin aikaisin, että lenkillä on oikeasti käytävä päiväsaikaan, meillä kun ei ole noita katuvaloja. Joskus suherramme taskulamppujen, otsalamppujen ja heijastimien kanssa, mutta on se vaan niin paljon helpompaa kun jotain oikeasti näkee. Lunta on maassa ja tiekin vähän jäässä, niin ei tartte kuravellissä kahlata.

Vastaamme asteli pieni sinitakkinen herrasmies, siis ehkä perhoskoira...Terapeutti ilmoitti määrätietoisesti haukahtelemalla, että täältä me tullaan ja että mikäs merkillinen sinä olet? Vanha pariskunta jo hieman veti pienempää kaveria pois, mutta kohdatessamme koirat kuitenkin nuuhkivat ystävällisesti toisiaan. Jatkaessamme matkaa Terapeutti vilkaisi minuun ylpeästi: Huomasitko, aika hyvin osasin! No niin osasitkin, vastasin ja tyytyväisyys laskeutui loppumatkaksi yllemme.

Karkeakarvainen kollega

Tällainen karvainen kaveri on istunut kirjahyllyssäni jo kymmenisen vuotta. Se on käsinukke, joka muistuttaa tietysti minun mielestäni karkeakarvaista mäyräkoiraa, jonkun muun mielestä varmaan jotain muuta. Tänään sitten päätin tutustuttaa aidon ja leikkikarkkarin toisiinsa.

Aito karkkari ei aluksi pystynyt edes katsomaan leikkilajitoveriaan. Se meni kyllä sen viereen, muttei pystynyt millään luomaan silmäystäkään siihen. Kun Isäntä tuli paikalle, se varmuuden vuoksi kuitenkin painoi päänsä lelun päälle. Kun käänsin Rekun selälleen (onhan sillä nimikin, tietysti!) Terapeutti tutki sitä varovasti ja alkoi sitten pureskella muina koirina sen kinttua. Kun kielsin koskemasta kollegan kinttuun tai mihinkään muuhunkaan ulokkeeseen, se kävi mulkoillen makaamaan Rekun viereen ja selvästi murjotti. Mustasukkaisuutta ilmassa? No, Rekku päätyi takaisin kirjahyllyn päälle (yläkertaan) ja Terapeutti sai taas omia sohvan itselleen (alakerta). Poissa silmistä poissa mäyräkoiran mielestä.

Huomatkaa myös, mikä peitto siellä sohvalla nykyisin onkaan: sehän on se "Tätä-ei-sitten-koskaan-kissojen-eikä-koiran-käyttöön" -peitto. Siihen on ilmestynyt vieri viereen pienen pieniä kuonon mentäviä reikiä, joten se on muuttunut jo "Tämä-peitto-koiran-alle-sohvalle-ja-autoon"-peitoksi. No hoh, eipä siihen kauan mennytkään, hitaampaa oli sen tekeminen.

Blogin kirjoittamisessakin oli pieni tauko, planeetat olivat varmaan jotenkin vinksallaan kun mikään paperihomma ei edennyt ilman tuhatta puhelua ja siellä täällä juoksemista. Tänään palaset alkoivat sitten loksahdella kohilleen, että eiköhän tämä tästä taas.

Missä minun juureni ovat?

Elämähän koostuu pienistä asioista, kuten sireenien juurien kaivamisesta ylös juuri tänään. Suuri Juuripäivä, tuumi mäyräkoira eikä sitä saanut pois täältä sitten millään. Kaivuutyöt jatkuivat toista tuntia. Välillä kävin vilkuilemassa onko se karannut, kun on niin hiljaista, mutta siellä se teki hiljaista myyräntyötään, keskittyneesti, minua huomaamatta. No mikä ettei, viikon kaunein päivä luultavasti.