Minusta siis tuli isona mäyräkoira. Ihmettelen tätä hieman itsekkin. Mäyräkoiraksi kasvaminen kesti vähän päälle neljä vuotta. Ensimmäiset kolme vuotta olin tietämätön mäyräkoiralle kuuluvista ominaisuuksista. Kun satoi, niin kävelin muina koirina lammikoiden halki ja sadevesi sai kastella turkkini läpimäräksi, so what? Oravanjäljet houkuttelivat enemmän.Olen aina kävellyt omilla jaloillani, en omistajan. Omistaja kävelee melkein aina liian hitaasti. Koskaan se ei ole vaivautunut kantamaan minua.
Peitto? Eikös se ollutkaan tarkoitettu syötäväksi?
Olen muutaman kerran käynyt parin ystäväni (mäyriksiä tietty) luona kylässä ja he ovat valistaneet, kuinka mäyräkoirat aikuistenoikeesti tekevät. Ensinnäkin, sateellahan ei mennä ulos vaan isketään jarrut päälle ulko-ovella, viimeistään portailla. Vesi on kuullemma märkää ja kylmää ja tassujen kastuminenkin on inhottavaa. Ahaa. Tarkastelin tassujani sohvalla muutaman illan.
Toiseksi, joskus omistajat tosiaan kantavat koiriaan, ainakin silloin kun ne jämähtävät liikennevaloissa keskelle suojatietä ja punaiset jo palavat. Joo-o, meillä ei kyllä ole kuin pihavalot...joskus ihmisen silmissä näkyy kyllä häivähdys punaista, kävisiköhän se...?
Kolmanneksi, mäyräkoirat nukkuvat yleensä peiton alla. Eivät käytä peittoa vararavintona.
Mietin näitä asioita kesän yli ja päätin kokeilla ohjeita "hyvän sään aikaan", jota ihmisetkin kutsuivat sopivasti koiranilmaksi. Siis sateella portailla jarrut pohjaan. Mitä?! Ihminen ei ollut uskoa silmiään ja nyki hihnasta, pissille nyt sieltä! Ihminen kastui ja lopulta hermostui ja ahaa! nosti minut Omilla kahdella jalallaan nurmikolle. Tein sentään pissat, yritin kuitenkin kulkea jäykin jaloin, kuten minua oli neuvottu. Otin suunnan takaisin sisälle, vaikka nenääni häivähti joku viehkeä riistan tuoksu, siili kai.
Sisälle tullessa muistin peiton, nukkumasoikossani oli kyllä peitto, mutta olin aina maannut sen päällä. Sukelsin peiton alle, pöyhötin ja petasin ja makasin liikkumatta hetken sen alla. Mitä?! kuului taas ihmisen hämmästynyt huudahdus. Noloa kyllä, mutta ihmisen piti auttaa minut sieltä peiton alta pois, eksyin suunnasta.
Kantaminen on kyllä jäänyt ihmiseltä luvattoman vähiin ja peiton alla nukkumistakin täytyy vielä harjoitella, mutta portaille jämähtäminen sadekelillä onnistuu mielestäni jo melkein kiitettävästi. Ihmisen on vain vaikea taas tottua näihin kuullemma perinteisin mäyristapoihin, hän kun oli jo ehtinyt unohtaa moiset metkut, mitä edeltäjäni olivat harrastaneet. Onneksi minulla oli niin hyvät opettajat, kiitos ystävät! Terveisin Viittä vaille mäyräkoiramaisteri.
3 kommenttia:
Voi ei, miksi kaikki fiksutkin koirat muuttuvat mäyräkoiriksi ;D)))
Seuraava aste on pussilakanaan jumittuminen kaulasta, emännän komentaminen sohvalle aina kun haluat ja selkänahan rapsuttaminen nojatuolin alla seisten :)
Aika hyvässä vaiheessa Terapeutti on matkalla mäyrismaisteriksi.Toi sadekeliin suhtautuminen jotenkin osoittaa sitä. Toisaalta Ossi kyllä lähtee miehen kanssa lenkille, minun kanssa se sateella sukeltaa vaan autokatokseen.Toisaalta sitten kun kastuu niin sitähän voi kastua kunnolla. Mäyräkoiratohtoreiksi on varmaan sekä Terapeutilla, että Ossilla vähän matkaa.Mehän voitaisiin kehitellä kriteerit millä se arvo saavutetaan ja sitten kun kaikki kriteerit toteutuvat niin voitaisiin promotoida ne mäyrisarvon tohtoreiksi:) Terapeutille rapsutuksia.Olet oikeassa että jos me kaikki huomioitaisiin toisiamme yhtä paljon kuin mäyriksiä(tai ehkä muitakin koiria huomioidaan yhtä paljon)niin voi vitsit kun olisi parempi olla kaikilla.Tosin turha mennä enää miestä taputtelemaan tähän aikaan.Kuorsaus kuuluu tänne asti. Tosin Ossikin kuorsaa jo.Minä se vain yökyöpelöin:) Terveisin M-L ja Ossi
Mai: Onkohan selkänahan rapsuttaminen nojatuolin alla seisten geeneissä, sen osaa Terapeuttikin! Luulin, että se on ihan sen oma huvi, mutta että Arttukin??
Komentelu kyllä sujuu, mutta toivottavasti kukaan ei kerro sille pussilakanoista :)
Marja-Leena: Hyvä idea, pitääkin aloittaa listaaminen. Väitöskirjaksi kelpaa varmaan vessapaperirullat, tuumii mäyräkoira. Terapeutti luulee varmaan, että sen nimi on Mitä?! kun hoen sitä niin usein.
Tänään minäkin olen yökyöpeli, niin ettei oikein tule mitään järkevää ulos. Haukotuksia kyllä.
Lähetä kommentti