Leppoisaa päivää

Terapautti oli aamusta alkaen harvinaisen virkeä. Yksinäinen hansikas suuhun ja sitten takaa-ajoa uunin ympäri aamu-unisen ihmisen kanssa, kello oli 7 aamulla. No, oikeasti takaa-ajo on minustakin hervottoman hauskaa sisätiloissa, mieleen vaan nousee väkisinkin kohtaukset ulkona, kun koiran suussa on jotain sinne kuulumatonta. Silloin pieni ääni sisälläni sanoo, että itsehän opetit!

Koska työskentelen kotona, Terapeutti tietää, että päivälenkin aika on joskus siinä levottoman tassuttelun ja syvien huokausten välissä. Jos itsepäisesti en hievahda työtuoliltani, Terapeutti vaatii päästä syliin katsastamaan edes pihan harakat, ja jos hyvä tuuri käy, pihan oravat. Tänään lenkki tehtiin kuitenkin normaalia aikaisemmin, joten syvien huokausten sarja jäi väliin.

Lenkki sujuikin mallikkaasti, koska olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja ryhtynyt koulimaan Terapeuttia lepsun kesän jälkeen. Koska kaikki pyöräilijät ja sauvakävelijät saavat Terapeutin epäluulon heräämään ja sen myötä myös julmetun kantaaottavan haukunnan, on konstini ollut itsestänikin hämmästyttävän simppeli: kuivattu liha. Aina nähdessämme jonkun epäilyttävän ihmisen lähestyvän milloin minkäkin vempaimen kanssa, Terapeutti sivulle ja lihan syöntiin. Tänään lenkki olikin volyymiltaan hiljainen, kotiportille saakka.

Kotiportilta pihaan ja autotallin ympäri menikin sitten mielettömän ajohuudon saattelemana, Jack-orava oli taas ilmaantunut paikalle ja silloin Terapeuttia ei pitele mikään. No, huoh, menihän se alkumatka kyllä miellyttävissä merkeissä!

Alussa oli

Eräänä päivänä nuoruudessani istuimme ystävieni kanssa eräässä puistossa odottamassa kyläjuhlien alkamista. Äkkiä näköpiiriin kuvastui jotakin kummallista: tyttönen, joka raahasi perässään narua. Narua jatkui ja jatkui, kaikkien katseet seurasivat uteliaana loputtomalta tuntuvaa narua sen toiseen päähän. Siellä, kaiken kansan keskellä, makasi selällään karkeakarvainen mäyräkoira, jota tyttö hinasi perässään. Koira liukui nurmikolla tyylikkäästi, lähes aristokraattisesti, tassut taivasta kohti, ja loi ohilipuessaan meihin paljonpuhuvan tyynen katseen: Minähän en kävele kun on tälläinen helpompikin tapa!

Tuota katsetta ei kukaan muu seurueesta muista, eikä muuten koko mäyräkoiraepisodiakaan (!), mutta minuun se teki lähtemättömän vaikutuksen. Vuoden 1985 jälkeen niitä on perheessämme ollut kolme.

Tämänhetkinen Terapeuttimme on 2-vuotias karkkarityttö, jonka kotisohvalta istuntomme tulevat.