Eräänä päivänä nuoruudessani istuimme ystävieni kanssa eräässä puistossa odottamassa kyläjuhlien alkamista. Äkkiä näköpiiriin kuvastui jotakin kummallista: tyttönen, joka raahasi perässään narua. Narua jatkui ja jatkui, kaikkien katseet seurasivat uteliaana loputtomalta tuntuvaa narua sen toiseen päähän. Siellä, kaiken kansan keskellä, makasi selällään karkeakarvainen mäyräkoira, jota tyttö hinasi perässään. Koira liukui nurmikolla tyylikkäästi, lähes aristokraattisesti, tassut taivasta kohti, ja loi ohilipuessaan meihin paljonpuhuvan tyynen katseen: Minähän en kävele kun on tälläinen helpompikin tapa!
Tuota katsetta ei kukaan muu seurueesta muista, eikä muuten koko mäyräkoiraepisodiakaan (!), mutta minuun se teki lähtemättömän vaikutuksen. Vuoden 1985 jälkeen niitä on perheessämme ollut kolme.
Tämänhetkinen Terapeuttimme on 2-vuotias karkkarityttö, jonka kotisohvalta istuntomme tulevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti