Viimeistä viedään?

Näin ne kuluvat syksyn viimeisimmät aurinkoiset päivät lumipyryjä odotellessa. Kuvissa myös mäyräkoira!

Terapeutti Turakainen

Kun nyt läksin näistä karvanlaaduista puhumaan, niin näytetäänpä malliksi millainen Terapeutti oli silloin kun sen saimme. Kuva ei ole kovin hyvä, mutta ehkä siitä jotain viitteitä saa, mitä tuleman pitää. Terapeuttihan oli ainoa varaamaton pentu, kun sitä taas "vain katsomaan" läksimme. Niin, en enää edes muista, mitä mielessäni liikkui, kun kohtasin tämän karvaisen palleron, niin hämmästynyt olin, sillähän oli karvaa enemmän kuin muilla pennuilla yhteensä!

No niinhän siinä sitten kävi (varmaan aika yleistä), että "vain katsominen" ei jäänyt siihen, vaan pentu muutti meille parin viikon odottelun jälkeen. Täytyy sanoa, että Terapeutin turkin pitäminen edes suht koht siistissä kunnossa vaatii kyllä jossain vaiheessa ammattilaisen käsittelyn. Nyt sain sen nypittyä talvea varten, mutta Turakainenhan siitä tulee talven aikana. Jos jollain on kokemuksia näin runsaskarvaisen mäykyn trimmaamisesta, niin otan kokemuksia vastaan. Luulen, että tässä tapauksessa koira ajeltaisiin koneella, onko se hyvä vai huono homma, en tiedä.

Mutta ei ole koiraa karvoihin katsominen, kaikki mäyräkoiramme ovat olleet juuri niin mäyräkoiria kuin ollaan odotettukin. Elämä ei ole tylsää, ja Terapeutin tehtävänä onkin juoksuttaa meitä jokaista ulkona niin hyvällä kuin huonolla ilmalla ja harvoin sitä kauaa huonolla tuulella on, kun katsoo tätä innokasta ja kysyväkatseista karvakasaa nyhtämässä ihmistä villasukasta ovelle ja ulos!

Nostalgiaa, osa 2

Tässä on toinen mäyräkoiramme Saara. Saara oli itse asiassa Alman pikkusisko, pari vuotta nuorempi sellainen, samoista vanhemmista. Saaralle ei koskaan kasvanut karkeaa karvaa ja siitä tulikin sitten oikein virallisesti lyhytkarvainen mäyräkoira.

Kun menimme katsomaan Saaraa, se oli ainut pennuista, joka nukkui koko vierailumme ajan. Siis ensikohtaamisemme ei ollut lainkaan niin dramaattinen kuin Alman kanssa. Saara olikin paljon rauhallisempi luonne kuin tuulispää sisarensa, olisi varmaan pitänyt jo arvata tuosta pentulaatikkokäyttäytymisestä!

Alkuaikoina koirat onnistuivat hämäämään meitä kolttosten teossa, koska yleensähän sitä olettaa, että kun pentu tulee taloon, niin kaikki tuhon jäljet ovat pennun ansiota. Näin kävi myös meille. Kun tulin kotiin, koirat yleensä nukkuivat kissan kanssa yhtenä läjänä, mutta kaikesta huomasi, että poissaollessamme oli syöty niitä kirjaston kirjoja, neulottu (äh, taas unohdin sen kutimen liian alas!) rouskuteltu lattialistaa. Mittään ei oo tehty, kertoivat kirkkaat katseet. Kunnes eräänä päivänä Alma erehtyi näyttämään, kuinka sitä oikein neulotaan! Sen jälkeen emme uskoneet Saaran tuhovoimaan, vaan epäilevät katseet kohdistuivat Almaan...

Saaran suurimmat saavutukset kietoutuivat jostakin syystä ruuan ympärille! Joskus otettiin jopa sekunttikellolla aikaa, kuinka nopeasti kuppi tyhjenee, eikä siinä varmaan laskettu enempää kuin viiteen, ja oli ihan sama mitä kupissa oli. Tälle paikalle muutettuamme Saaran bravuurina oli - aina kun silmä vältti - myöskin naapurin kissankupin tyhjentäminen. Muina koirina se kipitti kylätietä pitkin lähimpään naapuriin, määrätietoisesti (kesällä) avoimesta ovesta sisään ja kas! alle 5 sekunnissa oli "pöytä putsattu". Näin siis tutustuimme naapureihimme, ostamalla kissanruokaa tai nöyrinä rahan voimalla!

Saaran aikaan meille tuli myös kanoja, jotka tepastelivat vapaana pihallamme. Ruokakupin ääressä saattoi nähdä kanalauman ja yhden mäyräkoiran sulassa sovussa. Tässä vaiheessa oli Almasta jo aika jättänyt, ja elimme yhden mäyräkoiran taloudessa. Koska Saarallakin alkoi olla ikää, viimeisten vuosien pötköttelyhetket sohvalla ovat jääneet erityisen lämpiminä mieleeni, mikä on sen mukavampaa kuin tuhiseva mäyräkoira kainalossa kylmänä talvi-iltana?

Kun Saara sitten kuoli 13-vuotiaana, meillä oli vuoden koiraton kausi. Lyhyen, mutta kiivaan koirakuumekauden jälkeen Terapeutti astui elämäämme, ja siitä jatkan seuraavalla kerralla.

Nostalgiaa, osa 1

Tässä on ensimmäinen karkkarimäyräkoiramme Alma. Kun lähdimme "vain katsomaan" pentua, minulla oli jo nimi valmiina. Kohtaaminen Alman kanssa oli ikimuistoinen, se oli nimittäin ainoa pentu, joka valvoi ja roikkui pentulaatikon reunalla, aivan kuin odottaen juuri meitä. Myös meteli oli kokoon nähden melkoinen. En tiedä, tekikö se näin jokaiselle pennun katsojalle, mutta niin vain kävi, että meille se päätyi. Aikaa tästä on pian 20 vuotta...

Alma oli kyllä varsinainen valloittaja, se kesytti eräänkin koiranvihaajan, joka tuli kadulla vastaan ja sanoi, että hän ei yleensä pidä koirista, mutta tämä on kyllä aivan ihana. Alma oli suorastaan yltiösosiaalinen, ei ollut ihmistä, koiraa tai oikeastaan mitään asiaa, mihin se ei olisi halunnut tutustua. Tälläkin oli tietysti hintansa, ainakin ne "luetut" kirjastonkirjat, jotka jouduin korvaamaan, ja nykyisinkin selaamme valokuva-albumia, joka on koristeltu Alman hammaskarttakuvilla. No oikeasti siitä puuttuu koko etukansi!

Alman kanssa tuli harrastettua monenmoista: luolaa, jälkeä ja kokeiltiinpa agilityakin. Alma oli toisaalta helppo koira maastossa, se ei ilmeisesti ollut niin riistaverinen, kuin nykyinen Terapeuttimme on, vaan kulki aina näköetäisyydellä meistä. Niin, aika varmaan kultaa nekin syödyt nojatuolin reunat ja sotketut neuleet ja ties mitä niitä olikaan, kun kultainen muisto tästä pikku riiviöstä sydämiimme jäi, eikä sieltä koskaan lähde pois!

Koirakoulun tarkkailuluokka

Jos Terapeutti olisi koirakoulussa, se olisi varmaan tarkkailuluokalla. Yhden päivälenkin aikana se ehti tarkkailla lintuja...

...oravia...

...kaloja...

...joen takana asuvia naapureita...
ja Turvamiestä, josta kuva kuitenkin katosi johonkin...

Vauhdin hurmaa

Ensin vähän kytätään...

...ja sitten mennään!
Pikkulinnut (kuvassa vasemmalla!) saa Terapeutin rikkomaan satasen ennätyksiä.

Jotenkin on alkanut tuntua, että Terapeutti on riistaverisyydessään erikoistunut juuri lintuihin. Lenkillä ollessaan se pysähtelee kuuntelemaan linnun laulua ja erityisesti pikkulintujen viserrys saa sen valpastumaan. Parista kerrasta viisastuneena (!) en laske sitä irralleen tietyllä metsätaipaleella, jossa kasvaa miehen korkuista mäntytaimikkoa ja muutama pikkulintupariskunta asustelee.

Ensimmäisellä kerralla jouduin hälyyttämään Isännän apuun, kun Terapeutti innostui painelemaan taimikossa yhden visertäjän perässä ja oli tietysti lukinnut korvansa ajon ajaksi. Onnistuin jollain mystisellä tavalla ennakoimaan pikkulinnun lentoreitin ja silloin sain myrtyneen Terapeutin hihnan päähän juuri ennen kuin Isäntä saapui ihmettelemään tapahtunutta.

Toisella kertaa odottelin tunnin, kun Terapeutti edellisestä kerrasta viisastuneena pysytteli ihmisestä turvallisen välimatkan päässä, jälleen kerran pikkulinnun laulusta huumaantuneena. Vasta kun kun käynnistin auton, Terapeutti totesi saaneensa tarpeeksi liikuntaa ja käpsehti kyytiin vilkaisemattakaan ihmiseen.

Niin, olin jotenkin ajatellut, että ne oravien ja jänisten ja kettujen (ja niin mäyrien...) hajut saisivat Terapeutin riistaveren virtaamaan, mutta että pikkulinnut!

Ainut liikkuva riista, mikä saa Terapeutin pysähtymään niille jalansijoilleen ja mielummin vielä hipsimään omalle paikalleen ja olemaan siellä hipihiljaa on kohmeiset kärpäset! Tavalliset, iloisesti pörräävät kesäkärpäset eivät aiheuta Terapeutissa minkäänlaisia reaktioita, silloin se jopa loksauttelee niitä suuhunsa noin ohimennen, mutta nämä syksyiset hitaasti pörisevät otukset ovat Terapeutin mielestä horrortasoa! Pakko läiskiä ne hengiltä, että Terapeuttimme saa nukuttua, ressukka.

Kato

Meillä oli "Kato!" -sana pannassa koko viime talven. Johtuen tietysti ihmisen tyhmyydestä ja mäyräkoiran viisaudesta. Alkuasetelmassa ihminen istuu aamukahvipöydässä aamun lehteä tavaten, katsahtaa välillä ulos lintulaudalle (talvi) ja huomaa äkkiä kolme söpöä oravaa lintujen ruokintapaikalla. Aamu-uninen mäyräkoirahan on ihan pakko nostaa tätä ihmettä katselemaan.

Viikon kuluttua ihminen huomaa pitelevänsä joka aamu kiihkosta tärisevää mäyräkoiraa aamukahvikuppinsa vieressä tuijottamassa viattomia luontokappaleita. Väistämättä edessä on myöskin se päivä, kun mäyräkoira säntää ovesta suoraan oravapuun alle tutustumaan lähemmin näihin vekkuleihin otuksiin. Seuraava kohtaus kestääkin sitten useampan vartin, kun ihminen yrittää saada villinä ryntäilevän mäyräkoiran kiinni puitten välistä ja pusikoiden seasta, oravien loikkiessa nauraa tsäksättäen puusta toiseen. Tässä vaiheessa ajavan koiran volyyminupit on väännetty kaakkoon.

Tarina kertoo, että tämän jälkeen mäyräkoira tunnisti mistä tahansa lauseesta "Kato!" sanan. Kun näytin Jälkikasvulle jotain kuvaa lehdestä ja erehdyin lausumaan tuon maagisen sanan, mäyräkoira pomppasi sohvalta sikeimmästä unestaan ja ryntäsi ikkunaan kupit ja kukat lennellen. Toistuvien astioiden ja muun pöydällä olevan sälän saadessa kyytiä, aloimme vaistomaisesti kiertää "Kato!"-sanan käyttöä. Oi, kuinka vaikeaa se onkaan, kun ulkona istuu joku harvinainen pulu tai muu katsomisen arvoinen asia! Kokeilkaa vaikka!