Nostalgiaa, osa 2

Tässä on toinen mäyräkoiramme Saara. Saara oli itse asiassa Alman pikkusisko, pari vuotta nuorempi sellainen, samoista vanhemmista. Saaralle ei koskaan kasvanut karkeaa karvaa ja siitä tulikin sitten oikein virallisesti lyhytkarvainen mäyräkoira.

Kun menimme katsomaan Saaraa, se oli ainut pennuista, joka nukkui koko vierailumme ajan. Siis ensikohtaamisemme ei ollut lainkaan niin dramaattinen kuin Alman kanssa. Saara olikin paljon rauhallisempi luonne kuin tuulispää sisarensa, olisi varmaan pitänyt jo arvata tuosta pentulaatikkokäyttäytymisestä!

Alkuaikoina koirat onnistuivat hämäämään meitä kolttosten teossa, koska yleensähän sitä olettaa, että kun pentu tulee taloon, niin kaikki tuhon jäljet ovat pennun ansiota. Näin kävi myös meille. Kun tulin kotiin, koirat yleensä nukkuivat kissan kanssa yhtenä läjänä, mutta kaikesta huomasi, että poissaollessamme oli syöty niitä kirjaston kirjoja, neulottu (äh, taas unohdin sen kutimen liian alas!) rouskuteltu lattialistaa. Mittään ei oo tehty, kertoivat kirkkaat katseet. Kunnes eräänä päivänä Alma erehtyi näyttämään, kuinka sitä oikein neulotaan! Sen jälkeen emme uskoneet Saaran tuhovoimaan, vaan epäilevät katseet kohdistuivat Almaan...

Saaran suurimmat saavutukset kietoutuivat jostakin syystä ruuan ympärille! Joskus otettiin jopa sekunttikellolla aikaa, kuinka nopeasti kuppi tyhjenee, eikä siinä varmaan laskettu enempää kuin viiteen, ja oli ihan sama mitä kupissa oli. Tälle paikalle muutettuamme Saaran bravuurina oli - aina kun silmä vältti - myöskin naapurin kissankupin tyhjentäminen. Muina koirina se kipitti kylätietä pitkin lähimpään naapuriin, määrätietoisesti (kesällä) avoimesta ovesta sisään ja kas! alle 5 sekunnissa oli "pöytä putsattu". Näin siis tutustuimme naapureihimme, ostamalla kissanruokaa tai nöyrinä rahan voimalla!

Saaran aikaan meille tuli myös kanoja, jotka tepastelivat vapaana pihallamme. Ruokakupin ääressä saattoi nähdä kanalauman ja yhden mäyräkoiran sulassa sovussa. Tässä vaiheessa oli Almasta jo aika jättänyt, ja elimme yhden mäyräkoiran taloudessa. Koska Saarallakin alkoi olla ikää, viimeisten vuosien pötköttelyhetket sohvalla ovat jääneet erityisen lämpiminä mieleeni, mikä on sen mukavampaa kuin tuhiseva mäyräkoira kainalossa kylmänä talvi-iltana?

Kun Saara sitten kuoli 13-vuotiaana, meillä oli vuoden koiraton kausi. Lyhyen, mutta kiivaan koirakuumekauden jälkeen Terapeutti astui elämäämme, ja siitä jatkan seuraavalla kerralla.