...eilen. Aurinko joo, kelkkaura ei, vapaus joo, alkumatka ihan jees. Puolessa välissä matkaa Terapeutti keksi lähteä ylittämään jokiuomaa vastarannalle, taas niitä jäniksen jälkiä, nääs. Hetken jo luulin, että se kääntyy takaisin kun tassuttelen metsän reunaan.Seuraan katseellani koiraa, vihellän ja se pysähtyy. Varmistettuaan, missä minä seison (kun en muuta voi) se jatkaa matkaa ja nousee ylös vastakkaista rinnettä. Minä soitan Isännälle töihin ja kerron kauppalistan sisällön. (1 tuote 15 sek.) Koira jatkaa kulkuaan kohti sulkua. Sulun päällä kulkee tie, jossa on suhteellisen vilkas liikenne. (rekkoja ja muuta järeää) Lopetan puhelun ja lähden juoksemaan vastakkaista rantaa sululle päin. Humpsahdan syrjään kelkkauralta, konttaan kameran kanssa takaisin uralle. En ottanut siitä kuvaa.
Koira häviää näköpiiristäni, koska kelkkaura sukeltaa metsään. Huudan juostessani jotain epämääräistä. Helvetti, että lumessa juokseminen onkin raskasta. Hiljennän kävelyksi ja mietin taktiikkaa. Pakko ehtiä sululle ja tielle ensin. Ei mitään jakoa, mahdoton tehtävä, mission impossible. Äkkiä silmäkulmassani vilahtaa jotain. Mäyräkoiran häntä jokiuomassa! Terapeutti on päättänyt sittenkin ylittää joen sulkujen edestä. Huh, älämölöni ei pääty, jatkan että se kuulee (jos haluaa) missä olen. Se tuleekin noin viiden metrin päähän ja nuuhkii kaikessa rauhassa jälkiä, (jänisten, ei minun) vilkaisee välillä, teenkö jotain tärkeää. Koska ei näytä siltä, se lähtee taas nelistämään metsän läpi kohti risteävää kelkkauraa.
Laukkaan tuulispäänä risteyskohtaan, ehdin ensin. Kaivan taskujani ja pudotan herkkupalan jalkani juureen ja usutan etsimään. Koira ryntää jalkani yli jäniksen jälkeä myöten ja herkkupala peittyy lumeen. Karjaisen ja koira pysähtyy hämmästyneenä. Huh, nyt loppuu tämä laukkaaminen. Puuskutamme mäkeä ylös, koira hihnassa, ihmisellä aurinkolasit huurussa ja pipo vinossa, yltä päältä lumessa aivan kuin nousisimme jostain sotatantereelta.
Naapurin lapset ovat pulkkamäessä. Hiljaisina he katsovat laahustamistani, mäyräkoirahan oli tietysti tarmoa täynnä ja haukkui muutaman valikoidun sanan heille. Kun kuljimme ohi, pikkutyttö sanoi kaverilleen: Mie tunnen tuon.
6 kommenttia:
Voi ei, voi sinua! Nyt on Terapeuttisi unohtanut varsinaisen tehtävänsä ja antanut periksi metsästäjänvaistoilleen. Karmeita sydämentykytyksiä ja dekkarimaista vaihtoehtojen puntarointia. Onneksi kaikki päättyi onnellisesti, ja olette turvassa molemmat.
Voi teiän Terapeuttii kun jänöt ovat niin kiinnostavia. Tuon takia en päästä Ossia enää lainkaan irti. Sitä kun ei näkyisi sen jälkeen jos mielenkiintoista riistaa liikkuisi sen nenun edestä. Ääni kyllä kuuluisi kun sillä on niin hieno ulina-ajohaukku..Terveisin M-L ja Ossi
Mai: No nyt osuit naulankantaan, metsästäjänvaistot tosiaan vievät koiraa. Koiran valitsema suunta oli vaan pahin mahdollinen, muualla olisi ollutkin tilaa juosta vaikka kuinka. Minun keuhkoni rahisivat vielä illallakin :)
Marja-Leena: No nyt kyllä loppui tämä leikki meidänkin kohdalla, täytyy tyytyä hihnakävelyihin. Kertaakaan en muuten nähnyt jäniksiä livenä, pelkät jäljet riittivät Terapeutillekkin. Varmaan se tiesi, miten tuoreita ovat. Ja minä vaan nautin tuosta auringosta!
Join the club. Ossiltahan katkesi fleksi tuossa vappuna 2005 jolloin olin vielä kunnossa ja siinä sitä sitten pingottiin aina siihen suuntaan mistä haukku kuului. Onneksi oli metsäkauris kyseessä joka teki vaan muutaman kilometrin lenkkiä. Sain Ossin loppujen lopuksi kiinni sellaisen ympyriäisen kolmen-neljän kilometrin juoksulenkin jälkeen meitä ympäröiviltä pelloilta. Kakkoskierros oli kyllä alkamassa mutta pääsin noin kymmenen viidentoista metrin päähän koirasta ja kirosanoilla höystetyn huutelun jälkeen pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Mieheni joka on metsästäjä sanoo, että kauriit ja peurat tekevät koirankin ajaessa sellaisia isoja lenkkejä ja palaavat siihen mistä lähtevät liikkeelle. Tosin peuralla se lenkin säde saattaa olla sellainen 10-15 kilometriä. Onneksi oli silloin kauris kyseessä niin ei tarvinnut koko Porkkalan niemeen tutustua jalkaisin... Terveiset täältä M-L ja Ossi
Huih, eipähän ole jännitystä uupunut tuolta lenkiltä. Onneksi kävi kuitenkin hyvin.
Niin, oiskohan ollut jo liian tuttu tuo vakioreitti ja jäniksen jäljet on varmaan lietsoneet tuota metsästysintoa päivä päivältä lisää. No, nyt sitten laannutaan hihnan päässä, eikä tuonne joelle taida enää päästäkkään, on jo niin pehmeää tuo lumi. Mutta koiralla on kyllä hyvä kunto, ihmettelen sitä tässä itsekkin hiljaisesti. Varmaan tuo hankiurheilu on tehnyt ihan hyvää.
Lähetä kommentti