Hei vaan lokakuu...

Ehdittiin vielä nauttimaan lokakuun viimeisen päivän viimeisistä auringonsäteistä. Oli kyllä aika kaunista, ja takaisin tullessa piti vielä tuoda hellapuita kotiin...karahka on kevyimmästä päästä, joskus Terapeutti on raahannut kaksi kertaa itsensä pituisia keppejä kotiin, niin että ei ole mahtunut ovista sisään. Niin, kepakot täytyy tuoda sisälle saakka, ja oikeasti ne menevätkin hellapuiksi, niin että ei mikään lämpöhukkakoira tuo meidän mäyris!

Hiljainen on kylätie (vai onko?)

Joskus jo taisin kertoakkin, mitä traumanaiheuttajia pikku Terapeuttimme kylätiellä silloin tällöin kohtaa, ja ne olivat ne näköjään muissakin mäyriksissä (koirissa yleensä?) pelkoa aiheuttavat sauvakävelijät, pyöräilijät ja yleensä vaan tuntemattomat vastaantulijat.

Oikeastaan ongelma olikin sitten tämä kylätie, jota Terapeutti piti (pitää) omana alueenaan, ja jota pitää siis myös vahtia, yleensä haukkumalla kaikki vastaantulijat.

Asia valkeni minulle kuljettaessani Jälkikasvua kaupunkiin harrastuksiin Terapeutin ollessa vuoden vanha. Ehdimme käydä kävelemässä tunnin lenkin kaupunkiolosuhteissa, jossa pyöriä ja sauvakävelijöitä, muita koiria ja talvella myös hiihtäjiä läheisellä ladulla suihki menemään ja siellä Terapeutti ei reagoinut niihin mitenkään. Kylätiellä asia kääntyi päälaelleen ja haukkuminen (räävitöntä räyhäämistä) oli ensireaktio moisiin ihmeisiin. No nyt täytyi jo selata koiraopustakin!

Koiraopukset kehoittavat suoraan lahjontaan (palkitsemiseen oikeasta käytöksestä). Koska Terapeutti on aika nirso (tästä myöhemmin lisää) ruuan suhteen, olikin aika temppu löytää herkku, joka kelpaisi siedätyshoitopalkkioksi. Paikallinen koiranruokavalmistaja kuivattaa naudanlihaa pieninä levyinä, ja sepä sattuikin maistumaan myös meidän mäyräkoirallemme. Kesän jälkipuoliskolla sitten marssimme kylätietä pitkin edestakaisin, ja aina kun pyöräilijä tuli, kyykistyin koiran viereen (koiraopuksen mukaan koiran pitäisi olla selin kohteeseen, mikä ei onnistunut, aika usein se olin minä, joka olin selin!) syöttämään sille herkkua. Monta muuta kohtausta vesittyi kyllä mukavien naapureidemme toimesta, jotka tulivat olkapääni yli ihmettelemään, että mitä te teette? Siinä meni sitten koiran ja omatkin ajatukset sekaisin, mutta kun jäimme juttelemaan, mäyris kyllä pian näytti kyllästymisen merkkejä, eikä ollut ehtinyt edes haukkua!

Nyt Terapeutti on oppinut sietämään kylätiellään pyöräilijöitä, melko usein naapurin sauvakävelevää rouvaa ja muita aikuisia, oma lukunsa onkin sitten lapset...ja oman luvun taitavat myös saada, sen verran on siitä tarinoitavaa. Taas tarttee mennä, että heikunkeikun vaan!

Vihdoinkin!

Tässä on muutama päivä kärvistelty vesisateen kourissa, niin että eräänkin läpimärän metsäreissun jälkeen Terapeutille valkeni virkatun torkkupeiton ihanuus. Tielle ei ollut mitään asiaa, olisi muuten kuljettu mäyräkoiran kainaloita myöten savessa.

Tänään sitten koitti onni ja autuus, kun ilma vihdoin selkeni ja tiekin oli kuivunut kuljettavaan kuntoon. Oli kyllä ihan pakko lähteä terapeuttiselle syyslenkille, vaikka työt painavatkin päälle. Ehkäpä ne sujuvat nyt sutjakkaammin, kun on saanut tuuletettua sekä koiran että itsensä?

Tällainen pikapostaus tänään. Enkä siis ole täällä salaa työnantajaltani, koska olen se itse, ja toimitan samalla myös duunarin virkaa...eli hus töihin siitä!

Puutarhajyrsin

Mäyräkoiran muuntuminen myyräkoiraksi tapahtuu nanosekunnissa. Mäyräkoiraterapeuttimme yllätykseksi myyrät olivat tehneet kekojaan hänen ikiomaan juoksutarhaansa, ja ne kaikki kaksikymmentä piti tietysti penkoa ylösalaisin. Myyriä ei löytynyt, mutta kyllä mäyräkoirasta löytyy puutarhajyrsimen ja oksasilppurin ilmiselvä risteytys.

Kun Terapeutin puuhapäivä huipentui vielä lenkkiin Jälkikasvun kanssa, niin kyllä päiväunet maittoivat kotisohvalla, varsinkin kun sitä ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa!

Viikko paketissa

No huh huh, nyt on tämä viikko säntäilty ja ryntäilty ja tarttuihan se tietysti Terapeuttiinkin, tämä maksimisykkeellä touhotus. Saldona viikolta: kaksi uutta kerää villalankaa, jotka se jostain syystä kaivoi sohvan alta(?? mitä, onko sillä siellä oma jemma??) ja joita se iloisesti kopitteli ollessani puhelimessa (krääk!). Ehdin merkillisesti ajatella, että se on kopittelussa aika hyvä ja näyttääkin aika hauskalta...sitten mentiin villasukkarallia (krääk!) uunin ympärillä, onneksi niihin ei tullut reikiä...
...ja viimeisimpänä urotyönä olikin sitten ihmisen parhaan ja paksuimman villapaidan tuunaus tyyliin reikä keskelle etuosaa (2xkrääk!!). Melkoinen suunnittelijan alku tämä mäyräkoiramme, arveli ilmeisesti pääsevänsä muodin huipulle ja laittavansa minut kävelemään catwalkille, ainakin yhtä reikäinen oli lopputulos kuin em. ohjelmassa eilen. No meillä se meni dogrunniksi.

Lopettaaksemme tämän tohinaviikon tähän kävimme pitkällä lenkillä. Törmäsimme metsätien varrella haukkaan, joka oli tuoreen jänispaistin kimpussa. No loppumatka tultiinkin menneen viikon tunnelmissa, sen verran tohkeissaan Terapeutti oli näkemästään. Että silleen.

Haaveissa vainko oot mun?

No nyt on juoksut juostu siihen malliin, että mäyräkoiraterapeuttimme tarvitsee vain odotella niitä unelmien poikamiehiä saapuvaksi. Kylällämme asustelee vain yksi urospuolinen ehdokas sekä satunnaisesti vieraileva tähti, joka kyllä olikin ovemme takana, kun eräänä pimeänä iltana laskin kissaa ulos. Hyvä, etten heittänyt sitä suoraan "suden suuhun", vain portaittemme alapuolella kiiluva silmäpari paljasti Prinssi Uljaan. Valitettavasti Neiti Terapeutti missasi kohtaamisen kuorsatessaan selällään sohvalla.

Viikonloppu meni muutenkin karvoihin katsoessa. Vaikka jo nypin kertaalleen Terapeutin selkäosan, muut ulokkeet kaipasivat vielä siistimistä. Päässä ja jaloissa sekä vatsassa on niin pehmeä karva, ettei se koskaan lähde nyppimällä irti, joten isännän vanha kotiparturivekotin otettiin uusiokäyttöön. Olikin oikein kätevä varsinkin vatsakarvojen trimmaamiseen, ja Terapeutti suhtautui asiaan yllättävän myötämielisesti.

Juu ei käydä näyttelyissä, joten ehkä tälläinen vapaamuotoinen lopputulos sopii tänne meidän leveysasteille. Kahdelle ensimmäiselle mäyrikselle oli joskus olemassa jonkinlaiset koltutkin, mutta Terapeutti tarkenee ihan tässä omassa luomuturkissaan, mikä on oikeastaan hyväkin. Saara ainakin inhosi omaa takkiaan, kulki selkä köyryssä jalat harallaan ja änkesi aina toisen etujalan takin sisään, jolloin tuloksena oli kolmijalkainen mäyräkoira könkkäämässä tuskallisesti eteenpäin. Eihän sitä voinut katsoa, joten luovuttiin sitten suosiolla koko takkihommasta, kovimmilla pakkasilla se nukkui muutenkin pitkälle iltapäivään, ennenkuin suostui menemään ensimmäiselle aamukäynnilleen ulos.

Mäyräkoiran kotisohva oli eilen kansoitettu kuorsaavalla Isännällä, ja sekös harmitti vapaapäiväänsä viettävää Terapeuttia. Se kitisi ja narisi jalkopäässä, haukahteli ja tuijotteli ja välillä puri solmuun laitettua T-paitaa harmistuneena Isännän reagoimattomuuteen. Että taas hauskaa piisasi meillä katsojilla!

Repaleinen lokakuu

Tälläistä täällä tänään. Mäyräkoiraterapeuttimme lähtee kyllä ulos säällä kuin säällä, läpsyttelisi rapakoidenkin läpi, jos laskisi. Muuten viikko on vierähtänyt ihmisillä tiiviissä työnteossa, blogin kirjoittelu on sitten sitä ei-ihan-jokapäiväistä hupia, irtiotto työkuvioista!

Tänään Isäntä yllätti: oli tilannut Terapeutti-aiheisia postimerkkejä ja ne saapuivat tänään. Että olivat hienoja! En tiedä, mihin raaskin ne käyttää...ei ainakaan EI-kuoriin. Täytyy varmaan ilahduttaa koirakavereita kortilla, että tiedoksi vaan, tulossa on viimeistään jouluna!

Kirmailua kotikentällä

Koska viime yönä satoi ensilumen, on Terapeuttikin on tyytynyt pötköttelemään sohvannurkassa, mietiskellen vissiin tulevan talven toimintaterapiaa perheellemme.

Mäyräkoira Ossin innoittamana päätinkin sitten muistella mennyttä kesää teemalla vapauden rajoittaminen. Tilannehan oli meilläkin nimittäin juuri niin, että ihmiset oli juoksutettu läkähdyksiin kaiken maailman peurasta pienemmän riistan perässä ja hyvä ettei peurasta suuremmankin (hirvet lampsivat öisin talomme takana olevassa "metsikössä") ja Terapeutti oli yksimielisesti komennettu päivystysvuoroon portaille pitkän narun päähän. Itse asiassa se vaati päästä makoilemaan työvuoroonsa, auringon paistaessa ohikulkijoiden laskeminen oli siitä vallan mainiota ajankulua.

Sain siinä kesän aikana kuitenkin oikean Kuningasidean: aidataan piha! Aidataan osa pihaa! Aidataan ainakin marjapensaat! No, Isännän huokailujen säestämän neuvottelun tulos oli, että aidataan vanha, lähinnä sulkapallokentän virkaa toimittava niitty ja marjapuskien ympäristö, koska niittyä reunusti mäyräkoiran kokoisilla aukoilla varustettu lammasaita, siitä vaan tilkitsemään! Erittäinkin silmämääräisten mittailujen jälkeen löysimme itsemme puutarhaverkkokaupasta ja hetkeä myöhemmin virittelemässä aitaa paikoilleen Terapeutin silmäillessä uteliaana tekemisiämme. Mitäpä sitä ei tekisi, jotta pieni mäyräkoira saisi edes joskus kirmailla vapaana?

Silmämääräisten mittailujen lopputulos oli tietysti se, että aitaverkko loppui aina kesken. Koska tilanne oli sama myös kaupoissa, erittäin viimeisteltyyn aitaamme käytettiin useamman kauppiaan viimeisiä rullia. No kaikki on sentään vihreitä! Sitten vaan koekäyttämään: Terapeutti sisään ja vapaus koittakoon!

Ensihetket uudessa tarhassa tuntuivat loisteliailta, koira viipotti ympäriinsä ja kissamme (4) olivat lähinnä tyrmistyneitä, miksi hiirimaille laitettiin esteitä ja loikkivat hallitusti aidan yli, paitsi Turvamies, joka sahasi siitä pienuutensa ansiosta läpi! Ihmiset olivat ansainneet kahvitauon. Terapeutti jäi tutkimaan uutta valtakuntaansa.

Juuri kun olimme siemailemassa kuumaa kahviamme, ikkunan ääressä istuva Jälkikasvumme totesi: "Joku musta vilahti tuosta ohi!"
Varmaan joku kissoistamme, tuumimme me aikuiset rauhallisesti. Eihän mäyräkoira mitenkään pääse uudesta tarhasta ulos...eihän? Ryntäys tarhalle, jossa vallitsi kesäinen rauha ja linnunlaulu ja rikkumaton hiljaisuus. Jostain kaukaa kuului ajavan koiran melodinen ulvonta.

Näin saimme taas liikuntaa koko perhe, useampaan kertaan, ennenkuin Isäntä salapoliisin työtä tehtyään äkkäsi mäyräkoiran nerokkaan keksinnön. Erään halpakaupan aitaverkon materiaali (varmaan kiinasta) oli muita ohuempaa ja kun Terapeutti työnsi kuononsa siitä läpi, sehän antoi periksi. Pienellä (tai Turvamiehen innoittamana suurella) vauhdilla ja punkemisella siitä pääsi kipaisemaan vielä autuaampaan vapauteen!

Perhe marssi taas kauppaan, hakemaan pienireikäistä tilkeverkkoa ja lopuksi vielä kanaverkkoa ja sitten kaikki olivat tyytyväisiä ja tarhaakin käytettiin loppukesä siihen mihin se oli tarkoitettukin: juoksemiseen!

Viimeistä viedään?

Näin ne kuluvat syksyn viimeisimmät aurinkoiset päivät lumipyryjä odotellessa. Kuvissa myös mäyräkoira!

Terapeutti Turakainen

Kun nyt läksin näistä karvanlaaduista puhumaan, niin näytetäänpä malliksi millainen Terapeutti oli silloin kun sen saimme. Kuva ei ole kovin hyvä, mutta ehkä siitä jotain viitteitä saa, mitä tuleman pitää. Terapeuttihan oli ainoa varaamaton pentu, kun sitä taas "vain katsomaan" läksimme. Niin, en enää edes muista, mitä mielessäni liikkui, kun kohtasin tämän karvaisen palleron, niin hämmästynyt olin, sillähän oli karvaa enemmän kuin muilla pennuilla yhteensä!

No niinhän siinä sitten kävi (varmaan aika yleistä), että "vain katsominen" ei jäänyt siihen, vaan pentu muutti meille parin viikon odottelun jälkeen. Täytyy sanoa, että Terapeutin turkin pitäminen edes suht koht siistissä kunnossa vaatii kyllä jossain vaiheessa ammattilaisen käsittelyn. Nyt sain sen nypittyä talvea varten, mutta Turakainenhan siitä tulee talven aikana. Jos jollain on kokemuksia näin runsaskarvaisen mäykyn trimmaamisesta, niin otan kokemuksia vastaan. Luulen, että tässä tapauksessa koira ajeltaisiin koneella, onko se hyvä vai huono homma, en tiedä.

Mutta ei ole koiraa karvoihin katsominen, kaikki mäyräkoiramme ovat olleet juuri niin mäyräkoiria kuin ollaan odotettukin. Elämä ei ole tylsää, ja Terapeutin tehtävänä onkin juoksuttaa meitä jokaista ulkona niin hyvällä kuin huonolla ilmalla ja harvoin sitä kauaa huonolla tuulella on, kun katsoo tätä innokasta ja kysyväkatseista karvakasaa nyhtämässä ihmistä villasukasta ovelle ja ulos!

Nostalgiaa, osa 2

Tässä on toinen mäyräkoiramme Saara. Saara oli itse asiassa Alman pikkusisko, pari vuotta nuorempi sellainen, samoista vanhemmista. Saaralle ei koskaan kasvanut karkeaa karvaa ja siitä tulikin sitten oikein virallisesti lyhytkarvainen mäyräkoira.

Kun menimme katsomaan Saaraa, se oli ainut pennuista, joka nukkui koko vierailumme ajan. Siis ensikohtaamisemme ei ollut lainkaan niin dramaattinen kuin Alman kanssa. Saara olikin paljon rauhallisempi luonne kuin tuulispää sisarensa, olisi varmaan pitänyt jo arvata tuosta pentulaatikkokäyttäytymisestä!

Alkuaikoina koirat onnistuivat hämäämään meitä kolttosten teossa, koska yleensähän sitä olettaa, että kun pentu tulee taloon, niin kaikki tuhon jäljet ovat pennun ansiota. Näin kävi myös meille. Kun tulin kotiin, koirat yleensä nukkuivat kissan kanssa yhtenä läjänä, mutta kaikesta huomasi, että poissaollessamme oli syöty niitä kirjaston kirjoja, neulottu (äh, taas unohdin sen kutimen liian alas!) rouskuteltu lattialistaa. Mittään ei oo tehty, kertoivat kirkkaat katseet. Kunnes eräänä päivänä Alma erehtyi näyttämään, kuinka sitä oikein neulotaan! Sen jälkeen emme uskoneet Saaran tuhovoimaan, vaan epäilevät katseet kohdistuivat Almaan...

Saaran suurimmat saavutukset kietoutuivat jostakin syystä ruuan ympärille! Joskus otettiin jopa sekunttikellolla aikaa, kuinka nopeasti kuppi tyhjenee, eikä siinä varmaan laskettu enempää kuin viiteen, ja oli ihan sama mitä kupissa oli. Tälle paikalle muutettuamme Saaran bravuurina oli - aina kun silmä vältti - myöskin naapurin kissankupin tyhjentäminen. Muina koirina se kipitti kylätietä pitkin lähimpään naapuriin, määrätietoisesti (kesällä) avoimesta ovesta sisään ja kas! alle 5 sekunnissa oli "pöytä putsattu". Näin siis tutustuimme naapureihimme, ostamalla kissanruokaa tai nöyrinä rahan voimalla!

Saaran aikaan meille tuli myös kanoja, jotka tepastelivat vapaana pihallamme. Ruokakupin ääressä saattoi nähdä kanalauman ja yhden mäyräkoiran sulassa sovussa. Tässä vaiheessa oli Almasta jo aika jättänyt, ja elimme yhden mäyräkoiran taloudessa. Koska Saarallakin alkoi olla ikää, viimeisten vuosien pötköttelyhetket sohvalla ovat jääneet erityisen lämpiminä mieleeni, mikä on sen mukavampaa kuin tuhiseva mäyräkoira kainalossa kylmänä talvi-iltana?

Kun Saara sitten kuoli 13-vuotiaana, meillä oli vuoden koiraton kausi. Lyhyen, mutta kiivaan koirakuumekauden jälkeen Terapeutti astui elämäämme, ja siitä jatkan seuraavalla kerralla.

Nostalgiaa, osa 1

Tässä on ensimmäinen karkkarimäyräkoiramme Alma. Kun lähdimme "vain katsomaan" pentua, minulla oli jo nimi valmiina. Kohtaaminen Alman kanssa oli ikimuistoinen, se oli nimittäin ainoa pentu, joka valvoi ja roikkui pentulaatikon reunalla, aivan kuin odottaen juuri meitä. Myös meteli oli kokoon nähden melkoinen. En tiedä, tekikö se näin jokaiselle pennun katsojalle, mutta niin vain kävi, että meille se päätyi. Aikaa tästä on pian 20 vuotta...

Alma oli kyllä varsinainen valloittaja, se kesytti eräänkin koiranvihaajan, joka tuli kadulla vastaan ja sanoi, että hän ei yleensä pidä koirista, mutta tämä on kyllä aivan ihana. Alma oli suorastaan yltiösosiaalinen, ei ollut ihmistä, koiraa tai oikeastaan mitään asiaa, mihin se ei olisi halunnut tutustua. Tälläkin oli tietysti hintansa, ainakin ne "luetut" kirjastonkirjat, jotka jouduin korvaamaan, ja nykyisinkin selaamme valokuva-albumia, joka on koristeltu Alman hammaskarttakuvilla. No oikeasti siitä puuttuu koko etukansi!

Alman kanssa tuli harrastettua monenmoista: luolaa, jälkeä ja kokeiltiinpa agilityakin. Alma oli toisaalta helppo koira maastossa, se ei ilmeisesti ollut niin riistaverinen, kuin nykyinen Terapeuttimme on, vaan kulki aina näköetäisyydellä meistä. Niin, aika varmaan kultaa nekin syödyt nojatuolin reunat ja sotketut neuleet ja ties mitä niitä olikaan, kun kultainen muisto tästä pikku riiviöstä sydämiimme jäi, eikä sieltä koskaan lähde pois!